Kirkko ja Kaupunki -lehden pääkirjoituksessa 13.9.2006 Seppo Simola kertoo näkemyksiään Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin uudesta esityksestä Helsingin seurakuntarajojen uudelleenjärjestelyksi. Simolan kirjoitus sisältää kritiikiä erityisesti yhtä tuomiokapitulin esityksen perustelua kohtaan - nimittäin tuomiokapitulin tekemää erottelua ydin- ja etäseurakuntalaisiin. Tätä ei Simola voi kuin hämmentyneenä ihmetellä. Filosofian on väitetty alkavan hämmennyksestä. Ehkä näin on laita myös toden filosofian - kristillisen teologian suhteen? Ehkä tämä on alku jollekin suurelle linjamuutokselle Kirkko & Kaupunki -lehden toimituksessa?
Pääkirjoituksessa Seppo Simola siis kirjaa näkemyksiään Helsingin tuomiokapitulin uudesta esityksestä seurakuntien rajojen uudelleenjärjestelyksi. Siitä ei nyt sen enempää. Jätän suosiolla sen kysymyksen asiaan perehtyneille. Simola kritikoi kuitenkin erityisesti yhtä tuomiokapitulin esityksen kohtaa. Nimittäin esityksen erottelua ydin- ja etäseurakuntalaisiin. Seuraavassa se, mitä Simolalla on sanottavanaan tästä:
Vastenmielistä puhetta, suoranainen sammakko, kapitulin paperissa on käsitepari ydin- ja etäseurakuntalaiset. Tällainen kielenkäyttö hätkähdyttää. Kapituli jaottelee kirkon jäsenet ikään kuin a- ja b-luokan kristityiksi sillä perusteella, kuinka tiiviisti he kirkolla käyvät. Ehdotetulla seurakuntarakenteella vastattaisiin kapitulin mielestä parhaiten molempien ryhmien tarpeisiin. Hämmentävää.
Hyvin hämmentävää, Simolan näkemys nimittäin. Lehdistössä on viime aikoina ollut mainintoja Helsingin piispan tuoreesta valinnasta teologiseksi sihteerikseen. Huomiota on saanut erityisesti tämän "desantin" kirkkokritiikki. Hänen kansankirkko-näkemykseen kohdistamansa kritiikki on saanut osakseen lähinnä hämmästyneitä katseita ja ihmetteleviä kommentteja. Lähinnä tämä paljastaa kuinka näkemys on niin tiukkaan iskostunut kansankirkolliseen sieluun, ettei sitä kyetä ehdoin tahdoin kyseenalaistamaan. Tästä muistutuksen antaa Simolan kokema hämmennys tuomiokapitulin teologisen näkemyksen äärellä. Simola itse toteaa: "Kapitulin ehdotuksen perustelut ovat teologisia." Simolan odottaisi teologina ottavan kantaa perusteluiden pätevyyteen. Sen sijaan hän on hämmentynyt.
Jako ydin- ja etäseurakuntalaisiin on perusteltu jokaiselle, joka edes kerran on osallistunut normaalin kastetoimitukseen ja siihen kuuluvaan kastekeskusteluun. (Itselläni näitä on koossa kaksin kappalein, joten en kirjoita kokemuksen tuomalla rinta-äänellä. Jotain nämäkin silti kertovat.) Näissä kastekeskusteluissa ovat lapsen vanhemmat paljastaneet elävänsä täysin irrallaan seurakunnan elämästä ja uskosta. Mitään ei tiedetä seurakunnan uskosta, eikä kirkossa ole käyty sitten oman rippikoulun ja satunnaisten häiden tai hautajaisten. Keskusteluissa seurakuntalaiset paljastavat, etteivät he tiedä edes sitä onko heillä talossaan Raamattua. (Näin toisella käynnillä johon osallistuin.) Sen sijaan seurakunnassa käyvät, ja erityisesti paljon parjattujen herätysliikkeiden ja säätiöiden jäsenet, ovat useasti hyvinkin perillä kirkkonsa uskosta ja elämästä. Miksi siis hämmentyä? Onhan ero kuin yöllä ja päivällä. Eikö jo tämä riittäisi vähentämään hämmennystä? Ei, sillä kansankirkollinen ei voi asettaa kristittyjä a- ja b-luokan kasteihin.
Simolan ajatuksen taustalla luulen olevan aivan hyväksyttävän näkemyksen armon kuulumisesta kaikille ihmisille. Eikä tätä tule mistään hinnasta kieltää. On kuitenkin ero niiden kristittyjen välillä, jotka elävät armosta ja, ja niiden, jotka elävät kuin armollista Jumalaa ei olisi, siten Hänet käytännössä kieltäen. Tästä on kysymys. Armo kuuluu kaikille, mutta kaikki eivät sitä mielestään tarvitse, ja tämä ero tulee näkyviin siinä, hakeutuvatko seurakunnan jäsenet sunnuntaisin kirkkoon Jumalan sanan äärelle ja ehtoollista nauttimaan vai eivät. Kastetut ihmiset itse tekevät päätöksen kuuluvatko he a- vai b-luokkaan. Ketään ei ole kielletty "käymästä kirkossa". Jotkut vain eivät käy. Miksi tämä aiheuttaa hämmennystä? Eikö tuomiokapituli ehdotuksessaan tee vain käytännölliset johtopäätökset tästä asiantilasta ja pyri järjestämään hiippakunnan organisaatiota tämän tosiasian paremmin huomioonottavaksi?
Vai onko tuomiokapitulissa ehkä muitakin viekkaita desantteja?