Kotimaa-lehti iskee uusimman numeronsa pääkirjoituksessa
toimittaja Olav S. Melinin voimin ”klassista kristinuskoa” vastaan – minkä hän
tosin tekstissä näyttää tiivistävän naispappeuden vastustamiseksi.
Kirkon perinteitä arvostavia, jotka ”kantavat huolta dogmaattisesti oikeasta
kristinuskon tulkinnasta”, hän kuvaa rajanvartijoiksi, jotka sijoittavat oikein
uskovat sisäpuolelle ja väärin uskovat rajan toiselle puolelle.
Melinin kirjoituksessa on positiivisia
asioita. Niitä ovat sen melko sovitteleva sävy, ja toivo, että eri tavoin
Jeesuksen Kristukseen uskovat tunnustaisivat toistensa uskon aitouden.
Kuitenkin kirjoitus on malliesimerkki kirkollisen keskustelun ongelmista –
keskustelun, jota Melin itse kertoo haluavansa kirjoituksellaan edistää.
Kirjoituksessa on kaksi merkittävää ongelmaa. Ensimmäinen ongelma on, että se on näennäisestä sovittelevuudesta huolimatta hyökkäys. Alussa määritellään vastustaja: jyrkkiä rajoja vetävät dogmaattiset uskovat, jotka sulkevat toiset määrittelyillään oikean uskon ulkopuolelle. Toinen ongelma on, että tämä hyökkäys toteutetaan tavalla, joka on omiaan vaientamaan keskustelun: Tehdään itse se, mistä syytetään vastustajaa. Rajataan vastustettavat ”klassisen kristinuskon puolustajat” muista erotettavaksi ryhmäksi, jota itseään syytetään rajojen piirtämisestä. Näin voidaan leimata epätoivottu ryhmä, ja vaikuttaa itse samalla suvaitsevaiselta. Kun vastustaja sitten on suljettu ulkopuolelle, voidaan vyöryttää oma dogmaattinen näkökanta esiin vastaansanomattomana faktana.
Todellinen ydinkysymys pääkirjoituksessa ei nimittäin ole se, miten keskustellaan, vaan miten uskonnollisia ja moraalisia ongelmakysymyksiä ratkaistaan. Pääkirjoituksen alkupuoliskon tarkoitus on mahdollistaa, että Melin voi saarnata käsityksiään niistä. Sen hän tekee viitaten Helsingin sanomien 26.2.2007 Vieraskynä-palstaan, jossa dosentti, TT Tarja-Liisa Luukkanen tulkitsee naispappeuden vastustamisen psykologisesti, muutosvastarinnaksi. Melin myös vastustaa oikeutta vedota omaantuntoon – suorasanaisesti vain naispappeuskysymyksessä – mutta nähtävästi myös muuta oikeaa ja väärää arvioitaessa. Hän lainaa avuksi Luukkasta: ”Omatunto ei ole universaali eikä erehtymätön moraalitaju vaan kulttuurisesti, psykologisesti, historiallisesti ja sosiaalisesti muodostunut käsiterykelmä oikeasta ja väärästä.” Lopulta Melin esittää teesin: kirkollisessa keskustelussa ”perinteinen jumalallistetaan ja jumalallinen perinteistetään”.
Viime kädessä Melinin pääkirjoitus on itse asiassa kannanotto kirkollisten muutosten arviointiin: Millä perusteilla niitä tulisi tehdä, ja millä perusteilla muutoksia tulisi arvioida? Tähän Melinin kirjoitus ei kuitenkaan tarjoa mitään mielekästä panosta. Vaikka Melin toivoo keskustelua, näyttää hänen ainoa antinsa olevan se, että yhteiskunnalliset muutokset tulee hyväksyä. Niiden vastustaminen, perinteisen jumalallistaminen ja jumalallisen perinteistäminen, on implisiittisesti jotakin negatiivista. Sekä Melin että Tarja-Liisa Luukkanen näyttävät edustavan valistuksen dogmia, jonka mukaan kaikki uusi on hyvää. Edistys menee vääjäämättä eteenpäin, jos kohta jotkut talonpoikaisjäärät joskus esittävät perinteisen uskonnollisuuden muotoon puettua, tyypiltään fundamentalistista kritiikkiä. Omatunto ei voi antaa muutoksissa ohjeita, koska se on joka tapauksessa kulttuurillisesti, psykologisesti, historiallisesti ja sosiaalisesti muotoutunut. Siihen vedoten ei ole oikeutta vastustaa muutoksia. Jäljelle siis ilmeisesti jää, että uudistaminen jumalallistetaan, ja jumalallinen uudistetaan.
Kirkollista keskustelua on usein mahdotonta käydä siksi, että siinä pelataan tämän kaltaisilla abstraktioilla. Henkilö, liike tai idea leimataan, ja sen jälkeen ryhmittäydytään valmiiden jakolinjojen mukaisesti. Vastapuoli pyritään poistamaan keskustelusta, ennen kuin argumenttia on edes ehditty esittää. Liekö kyse siitä, että vastaan ei ole tarjota muuta kuin leimoja?
Klassinen luterilainen uskonkäsitys on aina tuntenut ihmisen omantunnon horjuvuuden. Käsitys omastatunnosta suorana jumalallisena ilmoituksena on hylätty, koska koko ihminen on ymmärretty perisynnin turmelemaksi. Kuitenkin on ajateltu, että Jumalan sana ja sanan kautta Pyhä Henki voivat ohjata ihmistä oikeaan uskoon ja oikeaan moraaliseen harkintaan. Lutherin mukaan kaikki kirkolliset uudistukset on täytynyt voida koetella Jumalan sanalla. Kirkon perinteen on ymmärretty suojelevan sanan oikeaa ymmärrystä. Jumala, joka on kantanut menneitä sukupolvia lähellä ja kaukana, on sama tänäänkin. Uudistukset, jotka panevat uusiksi kristikunnan jakamat ekumeeniset uskonkäsitykset, vievät individualistiseen umpikujaan ja erottavat muiden kristittyjen yhteydestä. Niitä ei voi pitää kirkon uudistamisena, vaan kirkon hajottamisena.
Varsinkin moraalikysymysten arvioimiselle kriteerinä on kirkossa ollut myös luonnonjärjestys, Jumalan luomistyössä luontoon asettama järjestys. Ajatus löytyy vahvana luterilaisen kirkon tunnustuskirjoista (ks. esim. Augsburgin tunnustuksen puolustus XXIII). Todellisuus on tarkoitettu tietynlaiseksi, ei millaiseksi tahansa. Jos on olemassa hyvän Jumalan luomistyössä asettamia moraalisia järjestyksiä ja instituutioita, on selvää, että ne hajottamalla ihminen edistää vain omaa onnettomuuttaan.
Kirkossa tehtäviä muutoksia ei siis voi arvioida sen mukaan, tuovatko ne jotain uutta, vaan onko niiden tuoma uusi jotain hyvää. Pelkkä asian uutuus, muodollinen kriteeri, ei voi olla tae asian hyvyydestä. Tämän vuoksi tarvitaan sisällön arvioimista. Se on oikea tie eteenpäin kirkollisessa keskustelussa. Toivottavasti siihen löytyy halukkuutta.