Minua, korkeakoulupastori Leena Huovista ja Helsingin OPKO:n puheenjohtajaa Jani-Matti Ylilehtoa haastateltiin pääsiäiseksi ilmestyneessä Helsingin Sanomien Nyt-liitteen numerossa 14-15/2007. Jutun ideana oli tuoda rekisteröidyn parisuhteen siunannut Huovinen ja hänen kanssaan eri mieltä olevia henkilöitä julkisesti keskustelemaan mielipiteistään. Haastattelutilanne oli luonteeltaan niin montaa aihetta sivuava, että siinä ei ehditty kovin syvällisesti käydä läpi kummankaan osapuolen perusteluja puoleen tai toiseen. Siltä varalta, että asia alkoi kiinnostamaan jotakuta enemmän, päätin tehdä tämän kirjoituksen ja selostaa siinä omia näkemyksiäni homoseksuaalisuudesta ja sen suhteesta kristilliseen uskoon. Lopuksi kommentoin hiukan itse haastattelua.
Apostoli Paavalin käsitys
Kun kristitty miettii
suhtautumistaan homoseksuaalisuuteen, hän todennäköisesti Raamattua
lukiessaan löytää sieltä apostoli Paavalin kirjoittamat kohdat, joissa
apostoli sanoo homoseksuaalisen käyttäytymisen olevan syntiä(mm. Room.
1:26-27, 1. Kor. 6:9). Tästä aiheesta lähetin oikaisupyynnön lehteen,
koska siihen oli päätynyt epätarkka lainaus sanomisestani. Toistan sen
osin seuraavassa.
Monesti toistettu populaari käsitys Paavalin
seksuaaliopetuksesta on, että antiikissa tunnettiin homosuhteista
ainoastaan ns. pederastiset suhteet, eli vanhan miehen suhde nuoreen
poikaan. Vanha mies oli suhteessa alistava ja aktiivinen, nuori poika
alistuva ja passiivinen. Tällaista alistavaa ja epäreilua
seksuaalisuutta Paavali olisi sitten vastustanut, eikä hänen tekstinsä
kärki olisi niinkään seksuaalisessa suuntautumisessa. Käsityksen
edustajia kansainvälisessä teologisessa keskustelussa on mm. Robin Scroggs.
Kuitenkin mm. Eva Cantarella ja Michel Foucault ovat
tietääkseni osoittaneet, että muunkinlaisia homosuhteita oli aivan
yleisessä tiedossa. Mitä todennäköisimmin ne siis myös olivat aikansa
mittapuulla sivistyneen Paavalin tiedossa: johtavassa asemassa olevien
miesten, jopa keisarien tiedettiin suostuneen passiiviseen osaan,
Paavali itse mainitsee naisten keskinäiset sukupuolisuhteet jne. On
lisäksi kummallista että jos Paavali olisi nimenomaan edellä
mainituissa kohdissa vastustanut ainoastaan sortavia sukupuolisuhteita,
niin hän ei kuitenkaan sanallakaan näissä yhteyksissä mainitse
sellaisia miehen ja naisen välisiä aviolittoja, joissa esiintyy sortoa.
Tuskinpa sellaisetkaan täysin tuntemattomia olivat.
Tämä kaikki
on tärkeää siksi, että kun kerran Paavali tunsi sellaista
homoseksuaalista käyttäytymistä, joka on verrattavissa meidän aikamme
homoseksuaalisuuteen, niin kiinnostavan huomion saavat hänen
kirjeidensä kohdat, joissa hän nimittää homoseksuaalisia suhteita
synniksi ja eritoten se, jossa hän toteaa joidenkin Korintin
seurakunnan jäsenten olleen ennen kääntymystään aktiivisesti ja
avoimesti homoseksuaaleja ja etteivät nämä kristityksi kääntymisen
jälkeen enää ainakaan toteuttaneet homoseksuaalisuutta.(1.Kor. 6:11)
Monia
muitakin näkokohtia voisi tässä yhteydessä tuoda esille(kuten
Kristuksen ja kirkon välisen morsiusmystiikan), mutta en siihen nyt
tällä erää ala. Lähteenä olen käyttänyt pitkälti aiheeseen syvemmin
perehtyneen Esa Laitisen tekstianalyysia, joka on julkaistu Perusta-lehden numerossa 1/2006.
Tahdon
lisäksi korostaa, että viime kädessä raamattuargumentit ovat
kristitylle se, joilla eettinen kanta täytyy hänen perustella, eivät
mitkään muut. Sanon tämän siksi, että vaikka monet kristityt ovat
huomanneet, että lukuisat psykologian tutkimukset viittaavat siihen
suuntaan, että homoseksuaalisuus usein juontaa juurensa lapsuuden
kokemushistoriaan, niin yksin niillä ei asian eettistä puolta voi viime
kädessä perustella. Samoin ei luonnollisestikaan voi perustella
vastakkaista eettistä kantaa yksin niillä tutkimuksilla, jotka
väittävät seksuaalisuuden olevan esimerkiksi täysin synnynnäistä.
Sielunhoito
Miten
sitten kristityn tulisi kohdata homoseksuaali, olipa kyse kristitystä
tai ei? Oikea vastaus on, että kokonaisena ihmisenä, lähimmäisenä,
kunnioittaen häntä aivan samoin kuin kaikkia ihmisiä Jumalan
luomistöinä - Jumalan kuvina - tulee kunnioittaa.
Kristillisen
uskon kannalta kiinnostavaa on kuitenkin se, että on olemassa
terapeutteja, pastoreita, psykologeja ja psykiatreja, jotka ovat
tulleet vakuuttuneiksi siitä, että seksuaalista suuntautumista voi
muuttaa. Eräs kiinnostava esimerkki löytyy amerikanmaalta. Psykiatri Robert Spitzer
tuli tunnetuksi 70-luvulla siitä, että hän oli ajamassa
homoseksuaalisuutta pois sairausluokituksesta USA:ssa. Vuonna 2001 hän
teki kuitenkin ristiriitaisia tuntemuksia herättäneen tutkimuksen,
jossa havaitsi, että on olemassa joitakin homoseksuaaleja, jotka ovat
kokeneet muutosta seksuaalisuudessaan eli muuttuneet heteroiksi tai
“heterommaksi” niin mielikuviltaan, fantasioiltaan kuin
käyttäytymiseltäänkin. Spitzerin tutkimusta on kritisoitu mm. siitä,
että sen otos oli valikoitu, eikä se siksi voi antaa luotettavia
tuloksia siitä, kuinka moni kokee seksuaalisuudessaan muutosta ja
kuinka moni ei. Spitzerin mukaan tutkimus ei kuitenkaan edes tähdännyt
tähän, vaan aiheena oli selvittää, onko aidon muutoksen kokeneita
ihmisiä olemassa lainkaan.
Tietenkin on paljon sellaisia
ihmisiä, jotka eivät koe ollenkaan muutosta seksuaalisuudessaan, vaikka
haluaisivatkin. Tämä on luonnollisesti hyvin raskasta heille, varsinkin
jos heidän seurakunnallinen viitekehyksensä painottaa menestymistä ja
onnistumista elämässä. En sinänsä ihmettele, jos jotkut ihmiset
valitsevat homoseksuaalisen parisuhteen epäonnistuneen muutosterapian
jälkeen, onhan seksuaalisuus varsin voimakas ihmisen olemisen tapaa
määräävä tekijä. Tähän tuleekin vapaassa yhteiskunnassa olla
mahdollisuus: ketään ei saa pakottaa kristillisyyden tai vaikkapa
juutalaisuuden mukaiseen elämäntapaan. Aidon luterilaisen näkemyksen
mukaan kuitenkaan ihmisen arvo Jumalan silmissä ei riipu siitä, kuinka
hyvin hänen kilvoittelunsa onnistuu. Haaste tällä saralla jokaiselle
seurakunnalle ja jumalanpalvelusyhteisölle onkin siis, kuinka hyvin se
onnistuu kohtaamaan seksuaalisuutensa kanssa kamppailevat ihmiset heitä
kunnioittaen ja samaan aikaan Jumalan ilmoittamasta
luomisjärjestyksestä kiinni pitäen. Kuinka tukea heitä, jotka
kamppailevat asian kanssa ja erityisesti heitä, jotka ovat valinneet
selibaatissa elämisen avioliiton ja homoseksuaalisen parisuhteen
sijaan? Monessa kristillisessä yhteisössä tällaisesta lienee jo
kokemusta, mutta tällaista tilannetta harvoin kelpuutetaan kirkolliseen
keskusteluun.
Entäpä itse Nyt-liitteen haastattelu…
Kommentoinkin
jo edellä Paavalin käsitystä, josta oli haastattelussa puhetta ja jonka
johdosta korjaukseni tai tarkennukseni julkaistiin tämän viikon
Nyt-liittessä. Tässä yhteydessä mainitsen keskityn enää seuraavaan
teemaan.
Jutussa tuli esille, että sivusimme haastattelutilanteen keskustelussa aihetta homoseksuaalisuuden alkuperästä:
“Homoseksuaaleilla on usein huonoja asioita lapsuudessa”, Niiranen sanoo.
“Pötypuhetta! Kirkon pitäisi päivittää tietonsa homoseksuaalisuudesta”, Huovinen vastaa.
Olisi
epäreilua vaatia toimittajalta kaikkien nyanssien täydellistä
saattamista lehteen ja toivonkin viestini olevan jutun lukijoille
selvä, mutta tarkennan tässä kuitenkin vielä sanomistani. Tarkoitukseni
oli sanoa, että monessa tutkimuksessa on todettu homoseksuaaleilla
olevan keskimääräistä enemmän vaikeita, ahdistavia kokemuksia
lapsuudessaan, kuten vanhempien avioero. En haastattelutilanteessa
muistanut minkään yksittäisen tutkimuksen nimeä, mutta jutun
kommentointivaiheessa kerroin toimittajalle tanskalaistutkimuksesta,
jossa on tämänsuuntaisia tuloksia. Sen nimi on “Childhood Family
Correlates of Heterosexual and Homosexual Marriages: A National Cohort
Study of Two Million Danes“. Tekijöinä Morten Frisch ja Anders Hviid,
Archives of Sexual Behavior Oct 13, 2006″. Tutkimus käytti
aineistona 2 000 355 syntyperäistä, 18-49 vuotiasta tanskalaista.
Tulosten mukaan vanhempien avioero, tuntematon tai perheestä poistunut
isä kuuluu huomattavasti keskimääräistä useammin homoseksuaalin
perhetaustaan kuin valtaväestöllä. Tästä ei tietenkään pidä ajatella,
että homoseksuaalisen suuntautumisen syntyhistoria olisi näin käsiä
läpsäyttämällä kokonaan selvitetty, mutta mielestäni tämä olisi arvokas
ja tuore tuulahdus kirkkomme keskusteluun, jossa lapsuuden kokemusten
mainitseminen osana seksuaalisuuden muotoutumista vaietaan kuoliaaksi.
Tulevaisuus
Mitä
tulee itse homosuhteiden siunaamiseen, niin leikin hiukan profeettaa ja
arvaan, että viimeistään 10 vuoden päästä elämme sitä todellisuutta,
jossa Suomen ev.lut. kirkon papit siunaavat järjestelmällisesti
rekisteröityjä parisuhteita. Siunaamisesta kieltäytyviä yhä harvempia
pappeja painostetaan suostumaan siunauksiin ja uhataan erottamisella,
jos tällainen virkatehtävä laiminlyödään.
Lisäksi jäsenvirta
kirkosta ulos kiihtyy kiihtymistään. Toisaalta siksi, että ihmiset
eivät halua olla toraisan kirkon jäseniä, joka ei näy elävän tässä
ajassa mukana ollenkaan. Jotkut taas lähtevät siksi, että he eivät
halua olla toraisan kirkon jäseniä, joka näkyy tekevän päätöksensä
yksinomaan tämän ajan aatevirtausten mukaan. Enimmäkseen ihmiset
kuitenkin lähtevät, koska kirkko ei heitä yksinkertaisesti sen
kummemmin kiinnosta. Ja miksi kiinnostaisikaan, kun sen viesti
ihmisille on, että he pärjäävät hengellisesti aika hyvin, vaikkeivät
jumalanpalveluksiin osallistuisikaan. Puhumattakaan siitä, että he
tarvitsisivat jatkuvasti armahdusta kaikista synneistään.