Uskonkappaleita ei voi erottaa toisistaan

Johdanto

Kristillinen oppi on kaikkein perustavimmalla tavallaan ilmaistu vanhan kirkon uskontunnustuksissa: Athanasioksen uskontunnustuksessa, Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksessa ja ns. apostolisessa uskontunnustuksessa. Näistä Athanasioksen uskontunnustuksella on pituutensa tähden vain vähän käyttöä arkipäivän julistuksessa, ja se on lisäksi luonteeltaan aivan erityisesti areiolaisuutta vastaan suunnattu tunnustus. Sitä vastoin nikealainen ja apostolinen uskontunnustus ovat erottamaton osa luterilaista liturgiaa ja siten uskomme keskuksessa.

Näiden uskontunnustusten – varsinkin nikealaisen – tarkoituksena on erityisesti tuoda esiin usko kolminaiseen Jumalaan – Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Osin tästä syystä ne onkin jäsennetty kolmeen pääkappaleeseen. Ensimmäinen uskonkappale lausuu julki uskon Isään kaikkivaltiaaseen, maailman luojaan. Toinen kappale ilmaisee uskomme Jeesukseen Kristukseen – hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Kolmas uskonkappale lausuu julki uskomme Pyhään Henkeen ja hänen vaikutuksiinsa, erityisesti kirkkoon ja sakramentteihin.

On ymmärrettävä, että kristillisen uskon voi esittää toisenlaisellakin tavalla. Sittemmin systemaattisia teologioita ei ole rakennettu puhtaasti tämän mallin mukaisesti. Kuitenkin näistä vanhojen kirkkojen uskontunnustuksista on teologiseen käsitteistöön omaksuttu termit ensimmäinen, toinen ja kolmas uskonkappale tai uskonkohta. Näillä siis viitataan uskontunnustuksessa lausuttuihin jaksoihin, tai luterilaisen kirkon katekismuksessa oleviin päälukuihin.

Tämän käsitteistön kautta on opittu puhumaan niin sanotusta toisesta uskonkappaleesta, tarkoittaen tällä Kristukseen liittyvää oppia ja hänen kuolemaansa ja ylösnousemustaan. Samalla tavalla puhutaan ”kolmannesta uskonkappaleesta” tai ”ensimmäisestä uskonkappaleesta” liittyen joko pyhitykseen ja seurakuntaelämään, tai sitten luomiseen.

Nipotusta kolminaisuusopista käsin:

Käsitteistönä nämä termit varmasti helpottavat teologista keskustelua. Kaikki ymmärtävät, mitä tarkoitetaan, jos sanotaan: ”hänen julistuksessaan ensimmäinen uskonkohta unohtuu.” Tällöin tarkoitettaisiin sellaista julistajaa, joka ei anna luomistyölle arvoa, vaan muodostaa teologiansa yksinomaan synti-armahdus –akselin ympärille.

Kuitenkin tällaisten termien äärellä tulisi muistaa, että ne ovat vain aputermejä. Varhaisen kirkon dogminmuodostus ei lausunut mitään eksplisiittistä eroa uskontunnustuksen eri osioiden välillä. Siten uskontunnustuksen rytmittäminen kolmeen jaksoon on esitystekninen seikka – se ei tarkoita sitä, että kristillinen usko itsessään olisi jaettavissa kolmeen toisistaan irrallaan olevaan asiaan.

Lisäksi on nipotettava kolminaisuusopillisesta vääristymisen mahdollisuudesta joka tällaiseen käsitteistöön liittyy. Jos unohdetaan, että kyse on apukäsitteistä, voi helposti alkaa kehittymään asenne, jossa vanha käsitys perikoreesista ja appropriaatiosta unohdetaan. Perikoreesin mukaan kolminaisuuden persoonat ”läpäisevät toisensa”. He ovat persoonina erotettavissa, mutta olemukseltaan yhtä. Lopulta persoonat eroavat toisistaan vain syntytapansa suhteen: poika syntyy Isästä ja lähettää Hengen, Henki lähtee Isästä ja Pojasta, Isä lähettää Hengen ja synnyttää Pojan. Näiden lisäksi mitään perustavaa eroa ei persoonien välille tule muodostaa.

Appropriaatiossa todetaan, että kaikki, mitä Jumala tekee, on persoonille yhteistä. Siten kaikki persoonat ovat läsnä Jumalan toiminnassa. Kun Pyhä Henki toimii, hän ei koskaan toimi yksin, vaan Hän kutsuu ihmisiä Kristuksen kautta Isän yhteyteen. Kun Isä luo, hän ei luo yksin, vaan luo Pojan kautta Pyhässä Hengessä. Raamatussa tämä yhteys tulee hienolla tavalla näkyviin Jeesuksen kasteessa, jossa Henki laskeutuu Pojan päälle Isän lausuessa vakuutuksensa taivaasta.

Voidaan sanoa, että jokin tietty teko (esim. luominen) olisi erityisellä tavalla jonkin persoonan ”ominta” tekoa, mutta kuitenkin on muistettava että kaikki persoonat ovat kaikessa läsnä.

Tämän tähden voi olla ongelmallista, jos liiaksi korostetaan jakoa kolmeen uskonkappaleeseen. Koska uskontunnustuksen opinkappaleissa lausutaan rinnakkain usko kolminaisuuteen ja muihin uskon asioihin (luominen, lunastus, pyhitys) on nämä pidettävä tiiviisti yhdessä. Jos lunastusta ja pyhitystä aletaan erottamaan toisistaan vedoten uskontunnustuksen rakenteeseen tai katekismuksen kolmijakoon, on tässä teoriassa vaarana syntyä tilanne, jossa myös persoonia aletaan vetämään erilleen toisistaan, tai vähintään aletaan ajatella, että tietty Jumalan teko (luominen/lunastus/pyhitys) kuuluisi vain jollekin tietylle persoonalle.

Siten, jos puhutaan ylistävään sävyyn ”Kristus-keskeisyydestä”, on tämä ymmärrettävä siten, että Kristuksen ainutlaatuisuutta korostetaan vastakohtana tämän maailman uskonnoille. Jos taas Kristusta korostetaan vastakohtana Isälle tai Pyhälle Hengelle, ei tästä seuraa mitään hyvää. Samoin sovituksen korostaminen vastakohtana lakihenkisyydelle on hyvää ja oikein, mutta sen korostaminen vastakohtana luomisuskolle tai pyhitykselle on väärin. Kaikki edelliset tunnustetaan samassa uskontunnustuksessa yhtäläisesti – olisi mielivaltaista nostaa joitain yli muiden.

Kun nämä asiat muistetaan, voidaan varmastikin turvallisin mielin jatkaa apukäsitteiden ”ensimmäinen, toinen ja kolmas uskonkappale” käyttöä.

Uskonkappaleet tukevat toinen toistaan

Toisinaan esiintyy pelko, että yhden uskonkappaleen korostaminen johtaa (väistämättä?) uskon vääristymiseen. Ollakseen totta, tämä huoli pitäisi oikeastaan muotoilla hieman toisin: yhden uskonkappaleen unohtaminen tai laiminlyöminen johtaa uskon vääristymään. Jos julistuksessa sivuutetaan luominen, lunastus tai Jumalan pyhittävä työ, johtaa tämä väistämättä jonkintasoiseen uskonelämän yksipuolistumiseen ja rampautumiseen.

Kuitenkaan ei mielestäni voida sanoa, että jonkin uskonkappaleen korostaminen aiheuttaisi tätä vaaraa – kunhan julistus on oikeaa. Tämä johtuu siitä, että kukin uskonkappale – ainakin laajemmassa merkityksessään ymmärrettynä – ohjaa toisten uskonkappaleiden ymmärtämiseen. Esimerkiksi ensimmäiseen uskonkappaleeseen luetaan useimmiten tässä keskustelussa luomisen lisäksi myös laki. Kun lakia julistetaan oikein, ei se millään muotoa ole viemässä huomiota pois lunastuksesta, vaan pikemminkin suuntaa kuulijan mielen siihen. Lain yhtenä käyttönä luterilaisuudessa onkin perinteisesti nähty sen kyky ”ajaa Kristuksen luokse” – eli pakottaa ihmisen ymmärtämään oman syntisyytensä ja armon tarpeensa.

Silloin kun on kyse lakihenkisyydestä, ei itse asiassa olla syyllistytty lain korostamiseen, vaan sen julistamiseen väärällä tavalla. Lakihenkisyyttä ei voida tunnistaa niin helposti, että vain laskettaisiin lain julistamisen prosentuaalinen osuus käytetyistä sanoista. Yksikin lause, jossa lain noudattaminen on esitetty pelastuksen ehtona, riittää tekemään julistuksesta lakihenkistä – vaikkei koko teemaa käsiteltäisi kuin tämän yhden lauseen verran. Tästä ymmärrämme siis, että kyse ei ole niinkään siitä kuinka paljon sanotaan, vaan siitä, miten sanotaan.

Siksipä helluntailaisten suhteen ongelma ei ole siinä, että he julistavat paljon Pyhästä Hengestä, vaan siinä, että he julistavat osittain väärin sen, minkä julistavat.

Summa summarum:

”Ensimmäinen uskonkappale”, eli opetus Jumalan luomistyöstä, kaitselmuksesta, laista yms. tukee toista uskonkappaletta opettamalla ihmisen olevan iankaikkinen sielu, joka on tarkoitettu Jumalan yhteyteen, mutta että tämä yhteys on särkynyt synnin tähden, jonka laki hyvin paljastaa. Siten ensimmäinen uskonkappale ohjaa kristityn vahvasti toisen uskonkappaleen äärelle.

”Toinen uskonkappale” eli opetus Jumalan suorittamasta pelastuksesta Kristuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa paljastaa ratkaisun synnin ongelmaan. Se opettaa, että Jumala on jo valmistanut sovituksen ja vanhurskauden ihmisen pelastukseksi. Toinen uskonkappale ei kuitenkaan lausu vielä mitään siitä millä tavoin tämä pelastuminen tulee ihmisen osaksi – ja näin se ohjaa kolmannen uskonkappaleen äärelle.

”Kolmas uskonkappale” eli opetus Jumalan sanasta ja sakramenteista, kirkosta, syntien anteeksiantamisesta ja iankaikkisesta elämästä kaiken edellisen kokoon. Kolmannessa uskonkappaleessa kuvataan tavat, joilla Jumalan pelastava työ tässä maailmassa toteutuu, ja lisäksi paljastetaan mihin tuo pelastava lopulta työ tähtää: iankaikkiseen elämään. Kolmas uskonkappale sisältää uskon tulevaan, uuteen luomakuntaan, ja Jumalan luomistyön lopulliseen ennalleen palauttamiseen – tällä tavoin kolmas uskonkohta itse asiassa ohjaa ensimmäisen uskonkappaleen syvällisempään ymmärtämiseen. Näin se palauttaa näkökulman jälleen siihen, mistä kaikki lähti – ja näin uskonkappaleet muodostavat janan sijasta kehän jossa kaikki tukevat toisiaan.

Tämä on tietyllä tavalla ”pelastushistoriallinen tapa” hahmottaa uskonkappaleiden järjestys. Voimme kuitenkin halutessamme myös kulkea kappaleet vastakkaiseen suuntaan, tällä kertaa tutkien vaikutuksia.

Kolmannessa uskonkappaleessa tunnustetut sana ja sakramentit, sekä niitä esillä pitävä kirkko, kohtaavat ja haastavat epäuskoisen ihmisen. Tämän vaikutuksesta syntyy synnin hätä ja kääntymisen tarpeellisuus. Näin kolmas uskonkappale ohjaa ihmistä uskomaan toiseen.

Toinen uskonkappale julistaa täytettyä työtä Kristuksessa – kaikki synnit on saatu anteeksi Hänen sovitustyönsä tähden. Näin uskova ymmärtää, että Kristus kuoli, jotta ihmisille aukeaisi uudelleen yhteys Isään – yhteys, joka synnin tähden oli poikki. Hän käsittää olevansa Jumalan rakas lapsi – ja näin toinen uskonkappale vaikuttaa uuden, syvällisemmän tavan ymmärtää ensimmäistä. Ymmärtäessään luomistyön mittaamattoman arvon ja Jumalan rakkauden jokaista ihmistä kohtaan, kristityssä syttyy halu kertoa tästä sanomasta eteenpäin – ja näin hän palautuu kolmannen uskonkappaleen harjoittamiseen, ja kehä on jälleen ehjä.

Tällä tavoin voidaan huomata, että uskonkappaleet eivät ole toisistaan erotettavissa, eivätkä myöskään kilpaile toistensa kanssa. Jos niitä opetetaan oikein, ne tukevat toisiaan ja tekevät koko uskon kokonaisuudesta ehjän.

Luther vertasi uskonoppia kultaiseen sormukseen – jos sormuksesta ottaa pienimmänkin palan pois, se lakkaa olemasta kokonainen. Erottelu ensimmäiseen, toiseen ja kolmanteen uskonkappaleeseen on apukäsitteen tasolla mahdollinen, mutta on muistettava, että oppi ja usko ovat yksi orgaaninen kokonaisuus, josta ei voida lähteä poistamaan joitain osia kuvitellen, että jäljelle jääneet pysyisivät saksimisen jälkeen ennallaan. Dogmihistoria esimerkeillään tukee Lutherin käsitystä: yhdessä asiassa syntynyt vääristymä leviää helposti muihinkin asioihin.

Erityisesti kolmannesta uskonkappaleesta:

Viime aikoina on silloin tällöin syytetty niin sanottua ”korkeakirkollisuutta” (englantilaisesta maailmasta lainattu termi joka ei kovin hyvin istu suomalaiseen kontekstiin, mutta lienee riittävä tällä haavaa.) siitä, että korostamalla kolmanteen uskonkappaleeseen liittyviä asioita se häivyttää lunastuksen merkityksen ja toisen uskonkappaleen asiat.

Edellä jo totesinkin, että yhdenkään uskonkappaleen esillä pitäminen ei ole toisilta pois, kunhan tämä julistaminen tehdään oikein.

Seuraavaksi voimme katsoa kolmannen uskonkappaleen sisältöä, ja nähdä miten kaikki näistä toimivat myös johdattajina toisen uskonkappaleen asioihin.

Nikean-konstantinopolin tunnustus lausuu:

Uskomme Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään, joka lähtee Isästä ja Pojasta ja jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan ja joka on puhunut profeettojen kautta. Uskomme yhden, pyhän, yleisen ja apostolisen kirkon. Tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi, odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää.

Apostolinen uskontunnustus lausuu:

Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen kirkon, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.