Elokuvan ohjaaja Danny Boyle tunnetaan synkistä ja eksistentiaalis-sävytteisistä elokuvistaan, joissa kuvataan yksittäisten ihmisten (Shallow Grave, Trainspotting) ja yhteisöjen (The Beach, 28 päivää myöhemmin) toimintaa monimutkaisissa valintojen ja oman hallinnan ulottumattomissa olevien voimien ristipaineessa. Sunshinessa kuvataan 2050-lukua, jolloin aurinko on alkanut sammua ja ihmiskunta uhkaa jäätyä sukupuuttoon. Ihmiset rakentavat valtaisalla pommilla varustetun Icarus II avaruusaluksen, jonka tehtävänä on sytyttää aurinko uudelleen. Koko elokuva tapahtuu avaruusaluksella ja sen olennaisimpana piirteenä on kuvata miehistön jäsenten ja auringon välistä suhdetta. (Varoitus: jatko sisältää juonipaljastuksia, jotka voivat pilata katseluelämyksen.)

Heti elokuvan ensisekunneilta lähtien aurinkoa kuvataan jumalankaltaisena oliona, joka on samalla kauhistuttava ja tuhoava, mutta joka vangitsee ihmisen mielenkiinnon. Elokuvan keskeinen teema onkin auringon jatkuva, erittäin painostava läsnäolo, joka luodaan taitavasti valon, efektien ja erittäin matalien bassotaajuuksien avulla (ja siksi tämä leffa kannattaa katsoa isolta ruudulta ison subbarin säestyksellä). Elokuvan web-sivulla Boyle kertoo kuinka hän halusi kuvata mitä ihmiselle tapahtuu kun hän kohtaa ”kaiken luojan”. Osa näkee tämän luojan henkisenä ja uskonnollisena, osa taas puhtaan fysikaalisena ilmiönä. Miehistön jäsenet luonnollisesti edustavat erilaisia lähestymistapoja. Osa haltioituu auringon mysterium tremendum et fascinansin edessä ja antautuu sen vietäväksi uhraten järkensä ja henkensä. Aluksessa on huone, josta käsin miehistö voi katsella aurinkoa suodattimien lävitse (visio beatifica). Heti alussa aluksen tietokone (Kubrickin Hal-tietokoneen raukea, feminiini versio) kertoo, että se voi päästää läpi ainoastaan muutaman prosentin auringon valosta, koska enempi olisi ihmiselle vahingollista.

Osa taistelee auringon lumovoimaa vastaan. Poikkeuksetta aurinko kuitenkin vaikuttaa jokaisen miehistön jäseneen henkisellä tasolla. Elokuvan yksi parhaista hahmoista on psykoupseeri (postmoderni pappi!) Searle, jonka tehtävänä on valvoa miehistön mielenterveyttä vuosia kestävän matkan aikana. Boyle ei sorru helppoon ansaan ja tee psykologista outoa sekopäätä, vaan kaikkein henkisesti ehjimmän hahmon, jolle kuitenkin kehittyy riippuvuussuhde aurinkoon. Elokuvan päähenkilö Capa on nuori fyysikko, jonka tehtävänä on hoitaa pommin räjäytys. Capan vastaparina on häneen mitä ilmeisimmin ihastunut Cassie, jotka yhdessä muodostavat järki-tunne –akselin. Jo hyvin pian Capa kuitenkin joutuu hylkäämään fysikaalisen järjenkäytön ja tekemään valinnan, hypyn 70000 sylen syvyyteen par excellence. Miehistö löytää auringon liepeiltä heitä edeltäneen aluksen (Icarus I), jolla oli sama tehtävä, mutta joka epäonnistui. Toisessa aluksessa on kuitenkin toinen käyttökelpoinen pommi, jonka käyttö tuplaisi heidän mahdollisuutensa onnistua. Aluksen tietokone ilmoittaa, ettei se pysty laskemaan todennäköisyyttä tehtävän onnistumiselle, koska auringossa aika ja materia vääristyy. Capan mukaan molemmat vaihtoehdot ovat yhtähyviä tai huonoja. Kuitenkin hän päättää valita reitinmuutoksen ja toisen pommin noutamisen. Capan päätös kuitenkin suistaa miehistön toinen toistaan kauheampien kriisien sarjaan.

Kriisit huipentuvat kohtaamiseen Icarus I:n kanssa. Paljastuu, että sen miehistö on auringon haltioittamana tehnyt joukkoitsemurhan aurinkohuoneessa katselemalla aurinkoa ilman suodatinta. Icarus II:n miehistö löytää kuolleen miehistön kapteenin itsemurhaviestin, jossa hän kieltää tehtävänsä oikeutuksen, koska ihmisen ei tule uhmata Jumalan tahtoa. Jos Jumala on tahtonut sammuttaa auringon (tai siis sammua itse), niin ihmisen ei tule muuttaa Hänen päätöstään.

Tässä vaiheessa jumalateema astuu täydellä voimalla sisään. Elokuvan alkupuoli on rauhallinen ja unenomainen, mutta jumalan mukaantulon myötä loppupuolella alkaa väkivalta. Jos käsikirjoitusta tarkastellaan ilman syvempiä merkityksiä, niin loppupuoli on selvästi ontuva suhteessa kokonaisuuteen. Fundamentalismin pahuutta alleviivataan jopa hieman tökerösti. Kuitenkin jos elokuvaa tarkastellaan onto-teologisen kritiikin näkökulmasta, niin siihen tulee enemmän järkeä. Se mitä miehistö piti Jumalana, ei itse asiassa ollutkaan Jumala, vaan epäjumala. Aurinko on vain olento, ja siksi vain osa tätä maailmaa. Elokuvassa toistetaan kahteen kertaan lausetta: ”me olemme vain tähtipölyä”. Ihminen ja aurinko ovat samaa ainetta – siis yhdenvertaisia. Tämän aurinkojumalan äänen seuraaminen johtaa väkivaltaan ja kuolemaan.

Lopussa Capa taistelee aurinkoa vastaan. Prometheaaninen Capa kantaa tekojensa ja valintojensa seuraukset. Hän voittaa auringon, mutta aurinko nielaisee hänet. Silti ihmisen tahto on auringoa voimakkaampi ja Capan valintojen seuraukset ylittävät auringon voiman. Näin Capa on ongenkoukkua sisällään kantava Christus Victor, jonka aurinkoperkele nielaisee omaksi tuhokseen.